Niin vaikea kuin tämä sairaus on joskus hyväksyä itsellekkin, niin vielä vaikeampaa se on hyväksyä omalle lapselle. Ensin sitä sairasti oma äiti, joka sekin oli vaikea hyväksyä, sitten siihen sairastui itse nuorena, kun vaivat alkoivat 17-vuotiaana, diagnoosi tosin tuli vasta 2,5-vuotta myöhemmin ja nyt se sitten todettiin omalla tyttärelläkin, että vähän mietteliääksi vetää? En edes tiedä, mitä tällä hetkellä puhutaan fibromyalgian periytyvyydestä, aiemmin se on kyllä kielletty, muistan itse olleeni Reumasäätiöllä kuntoutuksessa luennolla, jossa fysiatri sanoi, että fibro ei ole perinnöllinen, mutta hän tietää monia, joilla se on sekä vanhemmalla, että lapsella. Meidän suvussa se näyttää nyt kyllä menevän ja sen voi jo todeta ilman suurempia tutkimuksia, jos se nyt kolmannessa polvessa on jo todettu.
Fibro voi siis kulkea suvussa ja kannattaa kyllä kiinnittää huomiota lasten kipuihin, jos ne alkavat olla kovin poikkeavia, eikä kaikki selity kasvukivuilla, niin silloin kannattaa kyllä tutkia tämäkin vaihtoehto, vaikka tätä ei kyllä kenellekkään toivoisi, olen aina sanonut, että en tätä kenellekkään toivo, on henkilöitä jotka tätä voisi hetken kokeilla ja ymmärrys saattaisi kasvaa kovastikkin meitä fibroja kohtaan, mutta pysyvästi tätä ei kenellekkään halua. Itse kun ei aluksi tiennyt, miten äiti kärsi tämän kanssa, sitten alkoi ymmärtämään, kun itse sairastui ja tiesi, mitä se säänmuutos ja kivut aiheuttaa, valvottuja öitä riittää ja kaikkea, mitä tähän nyt liittyy. Nyt sitten tietää, miten tytär kärsii tämän kanssa, toki jokainen fibro on oma yksilönsä ja kokee sairauden erilailla ja onhan tässä vaihtelevia kausiakin.
Välillä se on yövalvomista, polttavaa tunnetta, kuin palava taivaanranta, mutta sekin kestää aina hetken ja painuu sitten mailleen, niin se täytyy vain ajatella, jos tätä alkaa ajatteleen liian suurena taakkana, niin kenenkään hartiat ei siihen riitä, pitää nähdä ne elämän hyvät hetket ja ajatella huonoina päivinä, että sen jälkeen tulee parempaa.
Eihän tällaisessa tilanteessa voi kun luoda uskoa tulevaan ja näyttää omalla esimerkillä, että fibron kanssakin oppii elämään ja elämästä voi nauttia yhtälailla, oman elämänkin on rakentanut nuorena saadun fibrodiagnoosin jälkeen, mikään ei tule helpolla, mutta ihminen on sopeutuvainen ja osaa etsiä sen itselleen sopivan tavan toimia ja selvitä elämässä eteenpäin. Elämässä yleensäkkin kannattaa ruokkia sitä valoisampaa puolta, vaikka välillä vaikeaa onkin, mutta se kantaa paremmin, kuin liian synkäksi vetävä ajattelu.
Elämässä on paljon pieniä yksinkertaisia asioita, joista ihminen voimia saa, ne pitää vain nähdä ja se on meidän vanhempien tehtävä näyttää ne jälkikasvulle ja varmasti fibromyalgiassa suurin asia on ymmärrys, kun ymmärtää niitä kipuja ja vaikeita päiviä, niin sillä pärjää jo pitkälle, ei se aina ole känkkäränkkä kylässä, se voi välillä olla fibrokin.
Pieniä me ollaan tämän sairauden edessä, kuten leppäkerttu luonnossa, silti sekin pyrkii aina eteenpäin ja kaikkihan pitää leppäkerttua kilttinä symppiksena :)
En tällä kirjoituksella halua mitään pelkoa luoda lasten suhteen, eikä prosentuaalisesti taida onneksi monellekkaan fibroa tulla, mutta epämääräisiin kipuihin kannattaa suhtautua ihan vakavasti, niin tietää ainakin sitten mikä vaivaa ja onhan se aina helpotus kuitenkin, kun kivuille on selitys. Mutta kuten otsikossa todettu, fibro on meillä kolmannessa polvessa, sen kanssa eletään, äitini pärjäsi sen kanssa, minä olen pärjännyt sen kanssa ja tyttäreni pärjää sen kanssa, kukin tavallaan, äidin matka on jo päättynyt, mutta meidän matka jatkuu.
-Markku-
Kommentit
Lähetä kommentti