Luonnossa ei mieltänsä pahoita

Kun nyt ihminen lähes kaikesta mielensä pahoittaa, niin olisiko silloin syytä hakeutua sinne, missä mieltänsä ei pahoita? Kaikki meistä pahoittaa mielensä, milloin mistäkin, olennaisempaa on se, kuinka paljon ja kauan me annamme sen vaikuttaa meihin? Toki se riippuu vähän mielensäpahoittamisen tasostakin, niitä tasojakin on varmaan yhtäpaljon, kuin on ihmisiäkin. Yhteiskunnassa tuntuu olevan kova jako päällä, kun toiset pahoittaa mielensä siitä, mitä joku toinen sanoo. No ottamatta enempää kantaa aiheeseen, toteanpahan vain, että se mikä on ollut ja tapahtunut, niin se on historiaa, eikä sitä pidä mennä uusiksi selittämään, asiat ei sillä muutu, että aletaan kirjoittamaan historia uusiksi ja selittämään se totena uusille polville, aina on eletty siinä hengessä, mikä on ajan henki ollut, kaikki ei välttämättä niin kaunista, mutta historiaa ei pidä mennä muuttamaan.

No mennäänpä itse asiaan, sunnuntaina aurinko paisteli niin nätisti pihamaalla, vähän oli tullut lunta yöllä maahan, keli pikkuisen pakkasella, ei tuulta, kroppa kaipasi vähän liikettä, edellisen päivän reilun 600-km matkustelun jälkeen, puolisolla oli kova into laitella joulukoristeita, itse en siihen jouluhegemoniaan päässyt oikein aamusta mukaan, joten ajattelin mennä sinne, missä en mieltäni pahoita :) Teki mieli mennä mehtään, mutta ei nyt ihan umpimehtään, ennenkin on eksytty niin varmenpaa mennä merkittyä reittiä ja jo alkumetrit osoitti, että oikeaan paikkaan päädyin. Polku vie aina eteenpäin, kuten elämäkin, valonpisaroita kuusen oksien välistä, kuten aina välillä elämässäkin valonpisaroita. Sopivasti muitakin liikkeelle, mutta silti rauha kuunnella linnunääniä ja mitä kaikkea nyt metsässä kuulee, siinähän vain oma mielikuvitus on rajana :)

Päädyin Kyrkösjärven rantaan, uudelle järvilaavulle, josta kyllä mielensä voisi pahoittaa, se kun poltettiin jo kolmannen kerran, mutta nyt sinne oli uusi tehty talkoovoimin. Paikalla muutama ihminen, aloin siinä sitten juttelemaan paikalla olleen miehen kanssa, joka osoittautuikin Ilkka-Pohjalaisen toimittajaksi ja samassa tehtiinkin sitten jo pienimuotoista haastattelua ja otettiin kuvia laavun edessä ja niinpä tänään sitten olinkin painetussa lehdessä kuvan kanssa.

Vähän jäi itseä hymyilyttämään koko juttu, miten voi päätyä lehteen, lähtemällä mehtään kävelylle? No nautin paluumatkasta koluten järven rantoja kuvaillen, miettien kuinka hyvä täällä on olla ja kuinka hyvää meidän elämä oikeastaan onkaan, kun irtaannutaan välillä siitä turhasta kiireestä ja asioista, joista voimme mielemme pahoittaa. Meillä on upea luonto, joka tarjoaa meille sen paikan, jossa voi muun unohtaa, vaikka voihan siellä aina ajatustyötä tehdä, kunhan ruokkii sitä positiivista puolta. Huomaamatta menikin sitten se paluumatka, hymyssäsuin, ei harmittanut edes se, että edellisenä päivänä jäi IKEAN reissulla lihapullat syömättä, oli niin paljon muitakin nälkäisiä jonossa, sain sentään jo kauppakierroksen alussa hodareita, nälkäkiukun välttämiseksi :) Kotiin palatessa puolison joulukoristelukin näytti jo kivemmalta, se sai minutkin niin joulumielelle, että ostin joulukinkkusiivuja kaupasta :)

No joulumieltä löytyi jo lauantaina Raumalta, sen verran hieno tunnelma oli vanhalla Raumalla, tuli olo, että kun voisi kääntää aikaa 60-vuotta taaksepäin, melkein pystyin kuvittelemaan sen tunnelman ja ihmisten yhteenkuuluvuuden tunteen, sitä me kaivataan tänä päivänäkin, ei siis pahoiteta kaikesta mieltä, mennään vaikka metsään ja tullaan iloisin mielin sieltä pois :) -Markku-