Niin sitä vaan mentiin marraskuun yli, niin että heilahti. Täytyy sanoa, että marrasputki todella toimi, pimeä aika meni kuin huomaamatta. Marrasputken alkuperäisenä ajatuksena ollut juosta jokapäivä vähintään 25 minuuttia ulkona, minä menin kävellen, kuten aiemmin kirjoitin, piti sorvata itselle sopiva vaihtoehto. Hieman epäilin itseäni, vaikka itseään ei saisi ikinä epäillä, itseensä pitää luottaa, tietäähän sitä parhaiten oman potentiaalinsa. Pakko myöntää, että marraskuun ensimmäinen päivä vasta sulattelin ajatusta tästä, kun siitä kuulin ja varmasti vaikein lenkille lähtö oli se ensimmäisen päivän startti. Vähän muka satoi, ehtiiköhän sitä tänään jne. mutta siitä se lähti ja sitten mentiin oikeastaan päivä kerrallaan.
Monenlaisessa maisemassa näitä "rasteja" on tullut suoritettua ja siinä varmaan on ollutkin se suola tähän, viikolla mennään kortteleita ympäri asuinalueella, mutta viikonloppuna sitten aina jotain muuta maisemaa. Ihminen työstää aina minusta myös sitä henkistä puoltaankin, vaikka fyysisesti suorittaakin, mutta ainahan sitä jossain ajatuksissa tuolla kävelee:)
Hienoin maisema oli, kun käveli Tauvon hiekkarantaa, harvoin sattuu keli niin kohdalle marraskuussa, kuten kuvassa on. Mökkiviikonloppu oli muutenkin ulkoilua täynnä, että useampikin rasti tuli suoritettua, mutta vain yksi hyväksytään päivälle:) Tämä siis vain tähän, normaalisti voi pitää huili päiviä, jos sattuu vähän enemmänkin liikkumaan.
Jossain kohtaa lenkille lähtö alkoi tuntua itsestään selvyydeltä, ihmiselle parasta on monesti rutiinit, vaikka niitä joissain asioissa inhoaakin. Kun mieli meni, niin jalat alkoivat välillä vastustaa, nivelrikko kun on nilkoissa, niin se äkkiseltään tuntuu, mutta sen verran on elämässä sisua tullut, että heti ei voi luovuttaa. Kun terveys pettää 17-vuotiaana ja makaat yhden talven kotona, niin se kasvattaa jotain ja se ei ole luovuttaminen. Se ei minusta ole mitään härkäpäistä väkisin menoa, se on kiitollisuutta ja arvostusta siitä, että jos se liikkuminen on joskus pysähtynyt, niin nyt siihen on mahdollisuus. Päätin, että jonkinlaisen kivun sietää, mutta jos oikeasti tulee lääketieteellistä estettä, niin sitten huilataan. No ei tarvinnut huilata ja viimeiset päivät mentiin jo ajatuksella, että vaikka kontaten, niin lähellä ollaan jo onnistumista.
Tällainen on monelle pikkujuttu, jopa ihan arkinen asia, minulle se oli jonkinlainen itsensä voittaminen, parastahan on haastaa itseään. Ihminen pystyy moniin asioihin, kun vain haastaa itseään ja tapahan tästä tulee, vaikka ei nyt ihan jokapäivä lenkkeilisikään. Marrasputki huipentui tänään kivalla tavalla, katsottiin työporukalla hyvinvointiluentojen kolmas osa, Mikko "Peltsi" Peltola kertoi liikkumisesta luonnossa ja ylipäätään liikkumisesta. Olen seurannut Peltsin menoa sarjoista ja aina ne on ollut innoittamassa myös omaa liikkumista luonnossa. Matkat on hurjia, mutta kuten aiemmin sanoin, itsensä haastaminen on se paras juttu, eikä keskenään kannata kilpailla tai vertailla matkoja. Monta asiaa jäi päähän ajatuksena luennosta, yhtenä ainakin päätin, että minulla on aikaa liikkua. Lapset on aikuisia ja maailmalla, töihin minä menen niin varhain, että olen puoli neljältä kotona, ehtii syödä, levähtää ja käydä lenkillä. Somettamiselle ja töllöttimellekkin jää kyllä aikaa, tämä on hyvä muistaa:)
Mukavasti tälle viimeiselle päivälle tuli luntakin maahan ja täytyy sanoa, että viimeisen päivän lenkki oli ihan nautiskelua, aivan mahtava kävellä, askelkin vähän kepeämpi ja kunto on noussut varmasti kuukaudessa, on kiva kävellä, kun ei aivan höyryveturilta kuulosta mäessäkään.
Liikunnan iloa kaikille, minä fiilistelen hetken tällä ja jatketaan lenkkiä, kenties hetken päästä sitten suksillakin?
-Markku-
Kommentit
Lähetä kommentti