Muistoissa kotiseudulla

Pyhäjoki, niin se taitaa olla, että jollain tavalla se lapsuuden kotipaikka on meille se paikka sydämmessä? Siellä on käyty kerhot, koulut, harrastukset, tuttu ympäristö, vielä tuttuja ihmisiäkin, mutta ennenkaikkea siellä on muistot. Viikonloppu toi monia muistoja mieleen, tuo tuttu joki, joka useimmiten liittyi meidän menemisiin ja tekemisiin. Kun katsoi auringonlaskussa lipuvaa venettä, tuli jopa hieman haikeakin olo, joskus siellä tuli itsekin oltua, nyt siellä menee kavereiden lapset, mikä sinänsä on hienoa, perinteet jatkuvat.

"Aurinko laskee, Jo pitenee varjot. Aika on eron ja jäähyväisten. Poissa on ystävä kallehin. Niin kaunis on maa, Niin korkea taivas. Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas Ja varjoisat veet, Niin varjoisat veet". Jo ennen reissuun lähtöä tuli minullekkin tieto, että tuttava, Ystävä oli nukkunut täältä pois, hyvää matkaa Jaakko. Se teki matkasta omalta osaltaan muistojen matkan, muistot tulvivat mieleen, yhdessä koettuja hetkiä, aina sitä pysähtyy ajatteleen omaakin elämää siinä kohtaa, mutta niihin muistoihin haluan palata myöhemmällä aikaa.

Pyhäjoella oli aikoinaan aina suuri tapahtuma Rannikon venetsialaiset, jossa itsekin olen mukana ollut, niin käymässä, kuin talkoissakin. Se oli sitä aikaa kun Pyhäjoen meripelastusseura oli voimissaan ja aktiivista väkeä riitti, sittemmin se on hiipunut. Kun kummisetäni järjesti jälleen pienimuotoiset Jompan Venetsialaiset teki mieli lähteä näkemään tuttuja, joita en ollut pitkään aikaan nähnyt. Tuntui kivalta kävellä paikalle, kun laavulta kuului "Markku", no ainakin naapurin Mika minut tunnisti, vaikka ihan hetkeen ei olla nähtykkään. Juttua riitti sitten, niin kummisedän, kuin kummitädinkin kanssa, entisiä naapurin poikia, kavereiden vanhempia, oli kun olisi hypännyt ajassa taaksepäin, ihan niin kuin silloin joskus, siellä asuessa. Sinänsä hassu oli huomata ajankulku, vaikka sitä ei itse vanhene, niin kavereiden lapset on nyt, niin kuin me silloin ja me ollaan, kuten omat vanhemmat silloin. Tuttujen vanhempiakin näki ja hehän ovat taas vanhentuneet sen, mitä mekin, elikkä alkavat olemaan +70 ja sitäkin on hetkessä vaikea mieltää.

Se on varmasti yksi vanhenemisen merkki, kun ihminen on muisteloissa, mutta yleensä sitä muistellaan hyviä kivoja juttuja. Eilistä ei takaisin saa, eikä huonoja kannata muistella, mutta hyvät muistot vie aina eteenpäin. Kyllä me jollain tapaa todella rikas lapsuus on saatu viettää tuossa joella, sellainen jää tänäpäivänä yhä useammalta kokematta, enkä tiedä olisinko kaikkea sallinut omillekkaan lapsille, mutta ajat muuttuvat ja ihminen sen mukana.

Joki virtaa aina eteenpäin, vaikka muistoissa peruutetaan taaksepäin, se meille suotakoon, tekee hyvää nähdä välillä niitä "vanhoja tuttujakin", mutta jos edellisestä kerrasta on aikaa 20-30 vuotta, niin tahtia pitää vähän kiristää, muuten ei välttämättä muisteta enään mitään:) Elämässä loppujen lopuksi tärkeintä on kuitenkin ihmissuhteet, on hieno tunne kävellä vuosien vuosien jälkeen tuttujen luokse ja kuulla, kun aina joku sanoo nimesi, ei me täältä minnekkään ole kadottu, vähän vanhennettu vain. Kaupan ovenpielessä kohtasin jo menomatkalla kaksi vanhaa "merikarhua" ja sanoin, että täällähän on tuttuja miehiä, katsoivat hetken, että tuttuakin on mutta, nimi oli vähän hukassa. Noo pienellä avustuksella sekin selvisi. Viikonloppu meni siis monenlaisissa muistoissa, kenties se herätti haaveitakin, olisihan se kiva vaikka kesämökki tuossa tutussa ympäristössä:) Pöydällä on vieressä Silmäaseman kassi, kun hain uudet silmälasit, siinä lukee "Elämä on näkemisen arvoinen", sen verran voisin sitä muokata, että Elämä on kokemisen arvoinen. -Markku-