30-Vuotta kipua

Aika kuluu ja kaikesta alkaa olemaan kauan, niin myös siitä kun terveys petti, tai tässä tapauksessa ensin selkä ja siitä puhkesi sitten kipusairaus nimeltä Fibromyalgia. Aika tarkkaan siitä alkaa olemaan 30-vuotta, siis kolkyt vuotta, ei osaa oikein ajatellakkaan, vastahan sitä sai iän puolesta laulaa kolmekymppistä.
Monesti on kysytty, kuinka olet pärjännyt? Siihen en osaa vastata muuta kuin, että omasta mielestä ainakin hyvin. En ole sairaudelle ikinä halunnut pääroolia antaa, sivuroolissa se näyttelee tahtomattaankin, kun ei sille potkujakaan voi antaa. Elämässä meillä kaikilla on erilaisia vaiheita ja suurin osa niistä tapahtuu oli sairauksia tai ei, joten jos joskus vastustaa, niin kaikkea ei voi laittaa sairaudenkaan piikkiin. Sen verran voi jo neuvoa, että eteenpäin ei kannata liikaa miettiä, moni murtuisi, jos sanoittaisiin, että olet seuraavat kolmekymmentä vuotta kipeänä, päivä kerrallaan sairauden kanssa, joitakin asioita voi miettiä vähän pitemmälle.
Jokainen on kokenut olleensa joskus pohjalla ja saavuttaneensa jonkinlaisen pohjakosketuksen, mutta sieltä on vain yksi suunta ja se on ylöspäin. Hetken siellä pohjalla voi viipyä, mutta sitten kun alkaa miettimään, miten sieltä noustaa, niin ihminen löytää sen polun pois sieltä, ennenmmin tai myöhemmin? Monesti ne asiat saattavat tuntua omassa päässä isommalta, kuin ovatkaan, mutta kipujen keskellä niitä ei aina itse huomaa. Harva on keksinyt vaikkapa hammassäryssä, mitä loistavaa alankaan tekemään tulevaisuudessa.
Ne portaat kuopan pohjalta täytyy vaan rakentaa päässään, nousta askel askeleelta ja ehdottomasti juuri niin. Liian nopeaa jos pomppaa taivaisiin, niin pudotus saattaa tapahtua nopeastikkin takaisin, näin minä ainakin uskon, talokin rakennetaan pala palalta, maasta lähtien.
Miten kivun kanssa sitten voi pärjätä 30-vuotta? Elämässä pitää minusta olla nälkää ja halua mennä aina eteenpäin, kokea ja olla kuin tutkimusmatkailija, joka haluaa nähdä, mitä horisontissa odottaa, jos merellinen vertauskuva sallitaan. Vaikka maailmaa mieluummin olisi ilman kipujakin katsellut, niin ehkä se jonkinlaisen erilaisen elämännkatsomuksen on kuitenkin tehnyt, positiivisessa mielessä. Arjessa kun on oppinut pärjäämään, saa käydä töissä, kuten muutkin ja välillä jopa unohtaa, että se kipu missään roolissa onkaan, niin hyvin pärjää. Pitää nähdä enempi se, mikä on mahdollista, kuin se, mikä ei ole.
"Siinä missä mä näen auringonlaskun Sä näet vielä kauniin kesäpäivän" (Kaija Koo siniset tikkaat). Ehkä sitä on oppinut näkemään sen kauniin kesäpäivän? Itse uskon siihen, että sellainen olet, miten itseäsi ruokit? Tässä kohtaa muistutan kuitenkin, että jos ihminen kärsii vaikka masennuksesta, ei hän itse voi sille mitään, että se ajatus ei lähde. Omalta kohdalta olen todennut, että monesti on masentanut, mutta masentunut en ole, vaikka sellainenkin on koettu. Terveys on siitä hassu asia, että sitä yleensä osataan arvostaa vasta sitten, kun sen menettää, näin varmasti olisi omaltakin osalta, mutta kun tätä matkaa on nyt menty näin, niin monia asioita arvostaa erilailla.
Meidän kaikkien matka on omanlainen, välillä paistaa ja välillä mennään vähän pimeämmässä, mutta matka jatkuu, se on pääasia.Kun on tottunut katsomaan aina eteenpäin, niin taaksepäin katsominen on useimmiten turhaa? Oli ajatus ensin kirjoittaa, millaista elämä on ollut kivun kanssa, mutta ketä se palvelisi? Ehkä mieluummin aina positiivisen kautta ja se 30-vuotta menee yllättävän äkkiä, jopa sen kivun kanssa. Ei ole tarvetta omaa kilpeä kiillottaa ja olla ikään kuin se aika ei tuntuisi missään, tuntuu se.
Elämää ei kannata kuitenkaan liian vakavasti ottaa, huumorilla täällä pärjää jo aika pitkälle. Katse aina eteenpäin, mitähän keksisi seuraavaksi, joskus suurempia suhdanteita ja välillä vähän pienempiä. Haaveilkaa, toteuttakaa niitä ja pitäkää sopivasti elämän nälkää yllä, siinä minun neuvo, millä täällä pärjää, itse haaveilen vielä opiskelusta töiden ohella, katsotaan, miten asia kehittyy? Elämässä pärjää aina, tavalla taikka toisella. -Markku-

Kommentit

  1. Itselläni ollut nivelreuma 33 vuotta, 15-vuotiaasta asti. Sen kanssa on vaan ollut pakko oppia elämään. Joskus katkeruus meinaa hiipiä mieleen, kun luulee ”kaikilla muilla” olevan helpompaa, tai jos ei pysty samoihin juttuihin kuin muut. Näin vanhemmiten olen huomannut, että moni rajoite onkin ollut vain omassa päässä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti