Pitäis saada itsensä liikkeelle

Ei varmaan enään ole ihmistä tällä planeetalla, jolle ei olisi kerrottu liikunnan merkityksestä ja tarpeellisuudesta ihmiselle. Niinpä, kyllä meistä jokainen tietää, että hyväksi se olisi, mutta toteutus on ainakin välillä vähän haastavaa. Ihailla pitää niitä, jotka pystyvät säännöllisesti liikkumaan ja huolehtimaan kunnostaan.

Alkutalvi tarkoittaa nykyään monesti sitä, että meillä on monesti sadetta, sumua, loskaa ja jotain siltä väliltä lokakuulta vuoden loppuun. Kun viimeisiä pyörälenkkejä teki upeassakin säässä, niin on vaikeaa saada itseä lähtemään sumuiseen vesisateeseen. Onneksi välillä saadaan vähän komeampiakin päiviä, silloin minusta pitää tarttua hetkeen ja nauttia siitä hetkestä.

Kun aurinko paistaa vapaapäivän aamuna, niin sen sijaan, että lähdet alkavaan jouluhässäkkään kiertämään hypermarketteja, niin sitä mieluusti kaivaa vähän talvisempaa ulkoilukampetta kaapista, pipo vielä päähän ja jonnekkin rauhalliseen ympäristöön nauttimaan ulkoilmasta, hiljaisuudesta ja siitä liikunnasta:)

Itse suuntasin Alajoen perinnealueelle, jossa lakeutta riittää kuljettavaksi asti, upea pakkasaamu, jossa pakkanen kiristyi aina -10 asteeseen, mutta ilman tuulta ja auringon näyttäytyessä se on ihan hyvä ulkoilukeli. Tällä kertaa siellä ei muita liikkujia ollut, eikä suomeksi sanottuna haissut edes paska, se kun toisinaan lakeuksilla vähän tuoksuu, lietelannan levityksen yhteydessä. No se kuuluu asiaan ja on toisten elinkeino, minä liikun siellä vain huvikseni:)

Kun takana on 30-vuotta kipusairautta, nimeltä fibromyalgia, jotkut puhuvat pehmytkudosreumastakin, jokatapauksessa sään vaihtelu vaikuttaa kipuihin ja sitähän meillä syksyisin riittää, niin on kiva katsella aurinkoa, kaukolämpö lähes lämmittää kipeitä paikkoja, ainakin mieltä se piristää. On vaikeaa päästä liikkeelle vielä työpäivän jälkeen, kun muutama viikko menee huonoilla unilla ja särkyä riittää koko kropassa. Pitää vaan priorisoida ne tekemiset ja suoriutua ensin niistä pakollisista ja sitten sen mukaan, miten on virtaa.

Jokirantaan kävellessäni mietin, että jos ihmisen liikkumattomuus on nollatasolla, niin jokainen pienikin lenkki, jumppa, mikä suoritus nyt ikinä onkaan, on plussaa. Pitää vaan välillä hyväksyä, että aina ei mennä täysillä, eikä välttämättä niin säännöllisesti, mutta pienistä puroista ne suuret virrat syntyvät. Itse ainakin helposti aktivoidun juuri näistä pienistäkin lenkeistä, niitä kun muutama sattuu kohdalle positiivisena kokemuksena, niin sitten se helposti jää päälle. Joki alkaa jo jäätymään reunoilta, sekin viettää vähän rauhallisempaa aikaa hetken, voidakseen sitten taas keväällä kulkea reippaammin.

Vanhan rakennuksen ikkunat kätkevät paljon taakseen, paljon kätkeytyy meidän jokaisen elämäänkin, on paljon vaivoja, jotka eivät päälle päin näy, siksi uskonkin, että pitää mennä sitä omaa kehoa kuunnellen, en halua rajoittaa liikkumistani ajatuksella, että en minä pysty, kun on noita vaivoja, kyllä minä pystyn, välillä vähän paremmin ja välillä vähän rauhallisemmin.

Autolle kävellessä kuuntelen lintujen viserrystä, nautin upeasta maisemasta ja olosta, joka alkaa tuntumaan hyvältä. Jokainen suoritus pitää ottaa positiivisena sellaisena vastaan, olla tyytyväinen siihen ja tunnustaa realiteetit, eikä vaatia itseltään liikaa. Millä sitä itsensä sitten sinne liikkeelle saa? Jos nyt lyhyesti ja yksinkertaisesti vastaa, niin tee sitä mistä tykkäät! Mitä se kenellekkin on, niin on jokaisen oma juttu, pääasia että siitä jää hyvä olo ja tunne onnistumisesta. Aamulenkki teki tehtävänsä ja alan olemaan valmis sinne hypermarkettiinkin, hyvät asiat ruokkivat toisiaan:) Mennään ajatuksella, että kunhan nyt jotain saadaan aikaan, niin kyllä se vauhti siitä sitten kiihtyy:) Liikkumisen iloa jokaiselle. -Markku-